Oikein, väärin, todesti

Huvitti tehdä muutama hiukan eri tyylinen kuva sekatekniikalla: susi, gorillapotretit ja siluettieläimiä. Haluaisin päästä siihen, että tekee kuvan rohkeammin oikealla tavalla väärin. Tai ehkei niinkään rohkeammin vaan tarkemmin. Enkä tarkoita tarkkuudella pikkutarkkuutta, vaan käden ja silmän poimimaa juuri olennaista. Esimerkiksi Ateneumissa vielä lokakuuhun nähtävä Alice Neel hallitsi mielestäni suvereenisti realismin ja tyylittelyn välisen tasapainon.

dsc_0002

Kun Neel vääristää ja liioittelee hitusen maalauksessa henkilön piirteitä, heistä tulee vielä elävämmin lihaa ja verta kuin jos heidät olisi maalattu uskollisesti jäljentäen. Sellaista taitoa ihailen ja toivottavasti löydän joskus samanlaisen tasapainopisteen. Nyt etsin sitä naivismin alueelta.

dsc_0009

Aina käy niin, että pääsen julistamasta kullakin hetkellä mikä on minun juttuni tai tyylini ja eipä aikaakaan kun teen päinvastoin. Vahaliiduilla tekeminen tuntuu mukavalta, aikuinen ihminenkin tarvitsee vimmattua värittämistä toisinaan. Tein tällaisia taustoja heti sen jälkeen kun kiinnosti tyhjä valkoinen paperi kuvattavan kohteen ympärillä. Vannomatta paras.

Mainokset

Orangeista ja piirteistä

Innostuin maalaamaan orankeja ja orankilapsia. Ihmislasten piirtäminen ja maalaaminen on minulle ollut aina hiukan hankalampaa kuin aikuisten. Lasten piirteet ovat vielä määrittymättömät. Ikäänkuin he eivät olisi piirteiltään vielä muovautuneet itsekseen. Vanhuksia puolestaan on minusta saman syyn kääntöpuolen takia helpoin piirtää. Vanhusten kasvot ovat henkilön elämänmittaisten ominaisten ilmeiden kaivertamia, on paljon mihin tarttua.

DSC_0001

Kirjoitin aiemmin kädellisten tekemisestä: niiden kohdalla ihmissilmä erottaa virheet helpommin kuin kaukaisempien eläinsukulaisten. Silti ei ole ihmisen anatomian jatkuvan näkemisen täyttä tuttuutta helpottamassa niiden piirtämistä.

DSC_0007.JPG

Silti tai siksi nautin kädellisten maalaamisesta tällä hetkellä melkein eniten. Nyt tartuin tavallaan tuplahaasteeseen kun maalasin orankilapsia. Lapsissa on sekin vaikeus, että tulee helposti siirappisen söpöä. Sama ongelma on muuten myös perinteisessä mielessä kauniiden ihmisten kanssa. Kerran piirsin nuorta naista, joka työskenteli valokuvamallina, eikä siitä meinannut tulla yhtään mitään. Piirroksista tuli sellaisia kuin ne olisi vedetty jonkin sellaisen silotteluohjelman läpi, mitä nykyään on älypuhelimissa. Valokuvauksellinen ihminen ei välttämättä ole piirroksellinen. Tai ehkä vika on kuitenkin  piirtäjässä.

Kissoista ja dekoratiivisuudesta

DSC_0001Lisää isoja kissoja. Tiikereiden ja lumileopardien turkkien kuvioiden kanssa olen tullut pohtineeksi dekoratiivisuutta. Edellisessä opiskelupaikassani 2000-luvun alussa Vapaassa Taidekoulussa dekoratiivisuudesta pyrittiin eroon. Taustalla vaikutti ehkä se, että koristeelliset kuviot nähtiin turhana miellyttämisenä ja maalaustaiteen autonomiaa haluttiin korostaa.

Olen huomannut, että Aallossa puolestaan maalauksessakin suhtaudutaan siihen rennommin. Ehkä viitteet koriste- ja käyttötaiteeseen eivät ole taideteollisessa oppilaitoksessa niin negatiiviseksi koettu asia. En sinänsä itsekään kaipaa tämän suurempaa dekoratiivisuutta, kunhan eläin kantaisi raitapaitaansa luontevasti. Olen tehnyt paluuta esittävyyteen. Samalla tarve tehdä yhä yksinkertaisemmin ja suoremmin on kasvanut. Pidän kovasti lintuja maalaavan Karl Mårtensin lausahduksesta, että hänen teoksensa on valmis kun lintu sanoo ”hello.”

 

DSC_0010

Kissoja

DSC_0001Annin lempieläin on gepardi, heh. Savannin kiituri, todellinen olympiaani ja ikävä kyllä niin harvinainen sekin.

Tässä vielä kotoisemmasta kissasta luonnoksia. Vakituista hoitokissaa piirrän usein, vaikkei omaa olekaan. Peseytyvä kissa on kyllä kanssa yksi anatominen pila. Eihän niin voi taipua! Välillä kun otan luonnosvihkon esiin, kissa tuntuu oikein esittävän, että piirräs tämä jos pystyt.

Sorkkaeläimistä ja tyhjyydestä

Pääsin sanomasta kuinka en yleensä tee sorkkaeläimiä, ja juuri ne ovatkin alkaneet kiinnostaa. Olin pois maalausvälineiden ääreltä ja aloin jo tuntea suorastaan himoa maalata kirahveja. Niiden järjenvastainen anatomia, luisu selkä, se kaula ja koivet – ei ihme, että juuri kirahvi on inspiroinut teorioita lajinkehityksestä ennen kuin enemmän tai vähemmän nykyiseen evoluutiomalliin päädyttiin. Oikeastihan kirahvin anatomia on varsin järkevä. Yltäähän se savannin antimien ylähyllylle.

En tiedä miksi olen viime aikoina tykännyt lisätä jotain eläimen ympäristöstä vain pieneksi viitteeksi paperille, haavekuvaksi, joksikin tuolla jossain. Ehkä se on melankoliaa tiedosta, että niiden elintilat supistuvat kun ihminen vaatii koko ajan lisää maapallon resursseja.Tai sitten paperi on oma biotooppinsa. Tyhjästä tilasta, hengittämisestä ja etäisyydestä siinä jollain tavalla on kyse.

Tarkkailuasemissa

Olin heinäkuussa reilaamassa. Päätin jättää kameran kotiin tällä kertaa ja keskittyä katsomaan kynän kanssa. Näin matkalla komeaa, historiallista arkkitehtuuria, mutta silti huomioni kiinnittyy maisemassa yleensä ihmisiin, koiriin ja muihin liikkuviin osiin. Ehkä rakennukset koen jo jonkun tulkinnoiksi ja piirtämiksi, koska luonnonmuodostelmatkin tarttuvat useammin paperille, vaikkeivät nekään liiku. Rakennukset ja aukiot toki vaikuttavat siihen miten niiden puitteissa eletään ja liikutaan. Luulen, että ne siten tulevat mukaan luonnoksiin.

Mindfulness on aikamme klisee, mutta jokin siinä, että ottaa mukavan tarkkailuaseman vaikkapa aukion laidalla ja koettaa napata kiinni ohi pyyhältävästä elämästä saa mielen rauhoittumaan. Aukiot ja etenkin niitä ympäröivät portaat ovat siitä hyviä, että ne tarjoavat mahdollisuuden piirtää suhteellisen salaa verrattuna vaikkapa kahviloihin. Reissulla paras piirustuspaikka oli Sienassa, Campon aukio. Campo oli loiva kulhomainen avara tila, jota ympäröi Sienan vanha kaupunki. Se veti puoleensa, vaikkei itse aukiossa ollut mitään sen ihmeellisempiä houkuttimia. Samalla kertaa elämää kuhiseva ja oudon rauhallinen paikka.

Yksi lempipiirtämispaikkani Helsingissä taas on Senaatintorilla kirkon rappusilla. Siellä näkee hyvin miten erilainen liike on työkiireissään kiiruhtavalla kapunkilaisella ja nähtävyyksiä tutkivalla turistilla. Toisaalta siellä huomaa myös, miten turistien kiireettömyys tarttuu jonkinlaisen lauma-aistin myötä ja muuttaa paikan muiden kulkijoiden rytmiä.

Yksityisalueita

Juhannusviikonloppuna tein yksityisiä planeettoja, saaria ja meriä. Olen miettinyt Pikku Prinssin tähteä, niitä lumisadekuplia, joita myydään matkamuistomyymälöissä, ja sitä miten lapsena ajatteli, että tukku sammalta on sademetsä pienoiskoossa tuntemattomine eläimineen. Vinksahtaneet mittakaavat ja valkoisen paperin rajaama biotooppi kiinnostavat.